RP. Yliluonnolliset vastaan Ihmiset osa 4

AKANE

Kun rauha oli palannut taas maan pinnalle Masamunen vietyä sen kovaäänisen ja paljon puhuvan lapsen pois, Akane oli alkanut rauhoitella taas poikasia. Luulisi, että pienokaiset olisivat temmeltäneet tarpeeksi tälle päivälle.
”Voi teidän kanssanne… no jos menisimme katsomaan uutta huonettani yhdessä?”, Akane kysyi hymyillen. Poikaset vain säksättivät innoissaan vastaukseksi, joten Akane päätti ottaa sen myöntymisen merkkinä ja lähti poikasten kanssa yläkertaan. Hän kuuli kyllä edelleen sen kauhukakaran kälätyksen toisesta huoneesta, joten asteli vain rauhallisesti omalleen, avaten oven. Akane tutkaili huonettaan, miettien hieman miten hyvin saisi unta… oikealla vuoteella, kun kuuli samassa Masamune-saman äänen sanovan, että ellei Sayuri olisi kiltisti, niin mies veisi tämän isänsä kanssa koirankoppiin nukkumaan.

Akane käänsi päänsä huoneen suuntaan ja katseli aika epäuskoisena ovea, oliko hän kuullut oikein? Hetkonen, tyttöhän oli sen raiskaajan lapsi. Mikä ihmeen koirankoppi? Akane ei käsittänyt tätä väkeä sitten alkuunkaan… koirankoppiinko se kuvottava olento oli laitettu miettimään tekojaan? Akane muisteli, kuinka se uutena tänne hänen laillaan saapunut amanojaku oli raahannut sitä tuntematonta miestä narun päässä pois linnalta, ja henkäisi hiljaa. No, kai amanojakun koirana oleminen olisi aivan tarpeeksi iljettävä rangaistus moiselle… Ainakin toivottavasti.

Akane kävi huoneensa kuitenkin läpi kaikessa rauhassa, poikasten katsellessa ympärilleen kiinnostuneina. Astuessaan ulos hän näki juuri parahiksi Masamune-saman astuvan ulos huoneesta (?), johon oli lapset jättänyt, ja hymähti hieman.
”Hän ei vaikuta helpolta tapaukselta”, Akane myönsi hiljaa, mutta pehmitti katseensa mahdollisimman lempeäksi – eihän se lapsen vika ollut, että tämän isä oli kuvottava rikollinen, joka ei osannut kasvattaa lapsiaan. Mistä sen tiesi, jos tyttökin oli vaikka rikoksen tuote… no, ei ollut hänen asiansa.
”Ymmärrän nyt, että todellakin olitte kipeästi avun tarpeessa…”, hän lisäsi ja hymähti kuivasti, vilkaisten lempeällä katseella poikasia, jotka lepäsivät hänen syleilyssään. Akanesta näki kyllä, miten syvästi hän jo välitti näistä riiviöistä, eikä hän tällä hetkellä edes yrittänyt kauheasti peittää sitä.
”Kunhan olette valmis ja ette tarvitse apuani, niin voisitteko vielä kertoa missä pääsisin kylpemään? Viime kerrasta on pitkä aika ja jos totta puhutaan… todella kaipaan sitä tämän päivän jälkeen”, Akane päätti pyytää. Oli jo myöhä, mutta hän ei ollut äänekäs olento, eikä hän vielä kävisi kuitenkaan levolle. Olisi mukavampaa peseytyä ja rentoutua hetki omassa rauhassa, ennen kuin hän alkaisi pohtia nukkumista.

YUKIMURA

Namiko alkoi innoissaan keräämään sytykkeitä nuotioon ja Yukimura vain katsoi hymyillen pienen kalatytön vilpitöntä iloa tulen näkemisestä, tämä oli tainnut kokonaan unohtaa ukonilman keskittyessään niin kovasti auttamaan. Yukimura vilkaisi ulos, siellä oli alkanut satamaan, mutta onneksi heidän sateensuojansa piti ihan hyvin vettä. Yukimura kääntyi taas Namikon puoleen, kun tämä tuli esittelemään lahonneita puunpaloja. ”Kyllä, ne käyvät hyvin. Kiitos.” Yukimura sanoi ja otti pari puunpalaa ja laittoi ne nuotioon, joka alkoi pian palaa kunnolla. ”Eihän se iso ole, mutta lämmittää hiukan ja voimme nyt paistaa kalaa, tai sinä kyllä varmaan syöt mieluummin raakana.” Yukimura sanoi tyytyväisenä siitä, että alkoi pikkuhiljaa taas lämmetä ja kohta hän saisi sen verran ruokaa, että nälkä lähtisi ainakin hetkeksi. Ei hän kokata osannut, mutta tässä kohtaa kun vaihtoehtona alkoi olla suoraan joesta pyydetty raaka kala, niin ainakin nyt sen sai edes kypsennettynä.

Namiko intoili taas miten hauskaa hänellä oli etsiä puuta nuotioon. ”Tuli on ihmisille todella tärkeää, sen avulla saadaan valoa yöllä kun on pimeää, pidetään asumukset lämpimänä kylmällä säällä ja kypsennetään ruokaa. Mutta sen kanssa pitää olla varovainen, koska se leviää helposti ja puiset asumukset syttyvät helposti palamaan, jos tuli karkaa kontrollista. Mutta näin pieni nuotio on ihan turvallinen ja vahdimme sitä koko ajan ja saamme sammutettua heti, jos se alkaa levitä. Mutta ymmärrän, että tämä on sinulle aivan uutta.” Yukimura selitti, miten välttämätön asia tuli oli.

NAMIKO

Namiko hymyili leveästi, kun Yukimura kelpuutti lahonneet puupalat, katsoen innoissaan kuinka mies asetteli pari heidän nuotioonsa. Ne syttyivät nopeasti tuleen ja alkoivat palaa iloisesti, Namikon silmien leventyessä hieman silkasta ihastuksesta ja ihmetyksestä. Miten kaunista se olikaan… nainen hymyili onnellisena, nostaen katseensa sitten Yukimuraan, joka pohti kalan paistamista.
”Miten hyvä! Syö niin paljon kuin jaksat, minä voin kyllä aamulla kalastaa itselleni raakaa kalaa, älä huolehdi minusta. Sinun täytyy saada voimasi takaisin, jotta jaksat”, Namiko kiirehtikin heti sanomaan, hymyillen iloisesti.
”En tiedä, mitä kasvit siinä kätkössä olivat, mutta ne olivat kalan vieressä, joten kai ne ovat syötäviä?”, Namiko kysyi, sillä niin hän ainakin oletti. Hän halusi vain Yukimuran syövän hyvin, jotta toinen saisi hieman voimiaan takaisin.

Namiko kuitenkin hiljeni kuuntelemaan Yukimuraa kiinnostuneena, hymyillen koko ajan innostunutta, leveää hymyä. Hän vei katseensa tuleen, kun mies kertoi miten tärkeää tuli oli ihmisille, katsellen sitä vain ihastuneena ja vaikuttuneena.
”Uskomatonta… en edes ajatellut, että ihmiset voisivat tarvita jotain näin kaunista niin moniin eri asioihin selvitäkseen. Tai että se voisi olla niin… vaarallista”, Namiko henkäisi, vieden sädehtivät silmänsä takaisin Yukimuraan.
”Minulla on niin paljon opittavaa vielä… mutta ihmisten maailma kuulostaa niin kiehtovalta, Lämpimältä ja… niin jännittävältä”, hän sanoi jännittyneenä, hymyillen pehmeää, onnellista hymyä. Hän halusi nähdä ja kokea niin paljon, oppia kaiken mitä saattoi ja Yukimuran kanssa se olisi mahdollista.

SAYURI

"Outoja lempinimiä? Mutta nehän ovat mukavia ja helposti muistettavia... Ainakin Sayurista", Sayuri vastasi ja jotkut nimet olivat niin vaikeanoloisia, että Sayuri oli keksinyt hieman helpostusta itselleen. Ehkä Saattoruusukaan ei vain ollut osannut sanoa Sayurin nimeä, joten annettakoot se anteeksi. Sattuuhan sitä ja sattui Sayurillekin. Mutta seuraavaksi Sayuri oli kuitenkin jo keskittynyt iltasatuun, jota Mune-Mune alkoi kertoa. Jossain kohdassa Sayurin silmät kuitenkin alkoivat painua kiinni, vaikka Sayuri yrittikin taistella väsymystä vastaan, koska eihän Sayuria nyt suinkaan väsyttänyt! Pois se Sayurista. Totuus oli kuitenkin toinen, koska harvemmin Sayuri sai valvoa isi-koirankaan säännöillä myöhään. Lähinnä vain, jos oli joku poikkeustapaus, mutta kyllä se uni oli lopulta aina voittanut ja näin oli nytkin. Muutamia kertoja Sayuri avasi silmiään aina uudestaan urheasti, mutta kyllä se uni alkoi lopulta sen verran paljon painamaan Sayuria, että lopulta Sayuri ei jaksanut taistella vastaan vaan nukahti nukkea ja tyynyä halaten sikeään uneen.

MASAMUNE

Akane tuli samaan aikaan ulos huoneestaan, kun Masamune pääsi käytävälle, poikaset alkoivat narskuttaa hiukan väsyneesti jo tässä kohtaa, kun hän pääsi niiden luo. Masamune vilkaisi huoneensa ovea Akanen mainitessa Sayurista. ”Hän on aika eloisa tapaus eikä hänelle ole asetettu selkeitä rajoja, alku oli aika hankalaa kun isä on mitä on… Olin yhdessä hänen äitinsä kanssa kun hän syntyi, mutten voinut paljoa tehdä, kun huoltajuus oli kahdella astetta hankalammalla henkilöllä jotka eivät tulleet keskenään mitenkään toimeen, vaikka kukapa nyt Rokuron kanssa tulisi toimeen. Mutta toivon, että pystyisin nyt saamaan Sayurillekin jotain käytöstapoja iskostettua päähän, kun kukaan siitä Unnon ongelmasuvusta ei pääse sekaantumaan.” Masamune vastasi kääntäen sitten katseensa Akaneen.

Hän hymyili väsyneesti Akanen huomiolle avun tarpeesta. ”Oli minun kannaltani todella onnekasta, että saavuit näin nopeasti, tiedä miten olisin tästäkin päivästä selvinnyt ilman apua. Sinun kannaltasi, ei ehkä paras mahdollinen alku, mutta hyvähän se on heti saada tietää mihin on joutunut. Toivottavasti jatko sujuisi hiukan helpommin, sovitaan huomenna vaikka tarkemmin käytännönasioista.” Masamune sanoi, koska tämä päivä oli jo venynyt turhan pitkäksi. ”Te tunnutte pärjäävän hyvin, poikaset pitävät sinusta.” Hän totesi, Akane oli nyt ainakin vaikuttanut hänestä luotettavalta ja osaavalta ja jos Rui oli ollut hänestä luotettava ja hän oli silti laiminlyönyt hommansa, niin turha hänen oli odottaa mitään varmistusta Akaneltakaan.

Kun Akane otti puheeksi kylvyn, Masamune otti korin häneltä vastaan. ”Tietenkin, olet hoitanut työsi tänään jo todella hyvin. Pahoittelut, että tämä meni näin myöhäiseksi, yritän huomenna saada aikataulutettua asioita paremmin, että sinullekin jää omaa aikaa. Kylpytilat ovat ulkona, kun menet vain ensimmäisen talon ohi, sen minkä edustalla se kurja rakki kyhjöttää koppiinsa kytkettynä, niin sen ja seuraavan talon välissä, sen pitäisi olla tähän aikaan vapaa ja hyvällä tuurilla joku on jo aikaisemmin lämmittänyt veden.” Masamune neuvoi vielä mistä Akane löytäisi kylpytilat.

AKANE

Akane hymähti ymmärtäväisesti Masamunen sanoille, miettien hieman mitä mies oli oikein ajatellut, kerta Sayurin äitikään ei ollut mikään helppo tapaus. No, kumpaakaan vanhempaa ei ollut enää huolehtimassa lapsesta, joten Masamune-sama oli tehnyt kunnioitettavasti ottaessaan lapsen hoiviinsa.
"En epäile, ettettekö te onnistuisi siinä, Masamune-sama. Hän on selkeästi hyvissä käsissä... paremmissa, kuin aikaisemmin. Se on tärkeintä", Akane sanoi rohkaisevasti, vaikkei ollut hänen tapaistaan tällä tavalla kehua muita. Masamune kuitenkin oli hoitanut osuutensa juuri niin vastuullisesti, kuin oli kyennyt, aivan koko päivän ajan, eikä Akanella ollut syytä epäillä miehen kykyjä kasvattaa lapsiaan.

Akane hymähti hieman miehen todetessa olleensa onnekas, kun hän oli saapunut näinkin pian. Vaikka Akane ei... pitänyt monista asioista täällä, eikä hän uskonut pitävänsä monista olennoistakaan täällä, ei hän kokenut itseään yhtään vähemmän onnekkaaksi. Hänellä oli vain... omat syynsä.
"Älkää huolehtiko siitä, Masamune-sama. Poikasistanne huolehtiminen on minulle suuri ilo ja kunnia kaikesta huolimatta", nainen sanoi rauhallisesti, nyökäten miehen sanoille siitä, että he voisivat huomenna sopia paremmin käytännön asioista. Kun mies sanoi poikasten pitävän hänestä, Akane naurahti vaisusti, katsoen lempeästi alas pienokaisiin.
"Niin minäkin heistä... todella." Akanen sydän oli jo hivenen jäätynyt kaiken hänen kokemansa jälkeen, mutta nämä pienet olennot tuntuivat korvaavan jotain... mikä puuttui. Akane näki näissä suloisissa, villeissä poikasissa menneisyytensä, hän näki lapsensa jotka eivät koskaan olleet saaneet tilaisuutta syntyä. Tilaisuutta hengittää ilmaa, leikkiä, maistaa lihaa, tilaisuutta saada osakseen rakkautta saati huolenpitoa. Hetken Akanen silmissä viipyi tumma haikeus, ennen kuin hän henkäisi ja hymyili vähän, ojentaen poikasten korin takaisin Masamunelle.

Akane kuunteli Masamunen neuvot ja nyökkäsi kuuliaisesti.
"Kiitoksia, Masamune-sama. Se on ainoa toiveeni täällä, täyttää velvollisuuteni kuten parhaiten taidan", hän vastasi tyynesti, laskien kahden alimman silmäparinsa katseen vielä poikasiin, jotka olivat jo väsähtäneet hieman.
"Levätkää ja voikaa hyvin", Akane sanoi hellästi, sipaisten sormillaan pehmeästi jokaisen poikasen päätä, ennen kuin kumarsi hieman Masamunelle.
"Kiitän ja toivotan teille hyvää yötä, Masamune-sama", nainen sanoi kohteliaammalla sävyllä, ennen kuin poistui hakemaan pyyhkeen virkaa toimittavan liinan huoneestaan, lähtien sen jälkeen alakertaan.

Ulos päästyään Akane henkäisi hieman, ennen kuin lähti Masamunen neuvomaan suuntaan. Matkallaan häntä tosiaan tuli vastaan sangen omituinen näky, aikuinen mies köytettynä kiinni tynnyriin, joka ilmeisesti oli tämän koirankoppi. Akanen ilme ei kuitenkaan tihkunut tippaakaan sääliä, hän katsoi vain myrkyllisesti tuota miestä, ennen kuin siirsi katseensa pois ja lähti peseytymistiloja kohti. Kylpytila oli tosiaan vapaana, saaden Akanen hymyilemään onnellisena. Kun hän oli sulkenut oven perässään ja varmistanut seitillään, ettei kukaan saisi ovea auki, hän kiirehti tarkistamaan veden lämpötilan.
Kun Akane oli valmistellut kylvyn, sekä sytyttänyt pienen lyhdyn valaistakseen tilan hämärästi, siirtyi hän vihdoin ja viimein kauan odotettuun kylpyynsä. Astuessaan lämpimään veteen Akane ei voinut onnelliselle hykerrykselle mitään, ja onnellisena siitä ettei kukaan ollut näkemässä, hän valui lämpimän veden syleilyyn, alkaen oitis käsillään hiljaa loiskutella ja leikkiä vedellä. Voi, miten onnellinen hän olikaan... niin onnellinen, ensimmäistä kertaa niin kovin pitkän ajan jälkeen. Ehkä hän voisi tottua kaaokseen, jos vain saisi todella kylpeä usein, syödä hyvin sekä nukkua jossain muualla, kuin luolassa. Ei tämä linna sittenkään ollut ehkä niin kovin kamala paikka.

ROKURO

Rokuro oli saanut ruokansa Masamunen ja tyttärensä tarjoilemana ja oli siitä kiitollinen. Rokuro selvisi kyllä pienemmilläkin ruoka-annoksilla, koska oli tottunut sellaisiin. Ei hän kuitenkaan ollut mistään rikkaasta perheestä kotoisin ja välillä ruokaa oli ollut tarjolla hyvinkin nirkoisesti. Ainakin, kun ruokittavia suita oli enemmänkin kuin vain yksi tai kaksi, joten pakko Rokuron oli ollut tottua pienempiin määriin, jotta jokainen Unno olisi saanut murua rinnan alle. Mutta, vaikka määrät nyt olivatkin pienempiä, oli hänelläkin ruokarytmi eikä hän aamupalalla koko päivää pärjäisi, joten nälkä oli ollut kyllä kova, kun ruokaa oli vihdoin taas saanut. Ei sillä, ei rangaistuksen kuulunutkaan olla mikään luksusloma eikä millään tavalla hauskaa tai mukavaa. Eikä hän voinut uudessa koiran asemassa pahemmin mitään vaatia ja yrittikin olla vaatimatta. Jos Rokuro olisi mahdollisimman kuuliainen koira, ehkä hän ansaitsisi vielä ihmisen arvon tai ainakin Rokuro halusi uskoa niin.

Riisit tuli syötyä melko nopeasti eikä Sayurin tarjoamassa pannukakkumöntissäkään paljoa syömistä ollut. Vesikin oli kadonnut kulhostaan hyvinkin nopeasti, mutta eiköhän niillä taas jonkun aikaa selviäisi. Siitä Rokurolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista hajua, milloin seuraava ruokailu edes koittaisi, mutta ehkä sitä ehtisi sitten myöhemminkin murehtimaan.

Jossain kohdassa syömisensä jälkeen Rokuro kuuli askelia vilkaisten niiden suuntaan nähden itselleen tuntemattoman naisen, joka oli norkoillut pihalla silloin, kun hänet oli ulos kiskottu köyden päässä uuteen osoitteeseensa. Rokuro jäi hetkeksi katsomaan naisen perään, kun tämä katosi kylpytiloihin, mutta käänsi sitten katseensa toisaalle, minkä jälkeen kohotti sitä tähtitaivaalle huokaisten hiljaa. Taivaasta Rokuro kuitenkin laski katseensa uuteen kotiinsa eli tynnyriin, johon oli myös köytettynä kiinni. Hän nousi seisomaan ja laski astiat käsistään tynnyrin viereen, minkä jälkeen kumartui tynnyrin puoleen ja istui sen sisään. Rokuro otti kengät pois jaloistaan, kiepautti itsensä ympäri polvilleen ja konttasi itsensä kokonaan tynnyrin sisälle asettuen selälleen makaamaan jalat tynnyrin suuta kohti pitäen ne kuitenkin koukussa polvet kohti "kattoa".

YUKIMURA

”Voimme hyvin jakaa, en tahdo, että menet itse huonompaan kuntoon huolehtiessasi minusta. Huomenna on taas käveltävä pitkään.” Yukimura sanoi, vaikka Namiko nyt saisikin kalastettua ruokaa itselleen, niin hän oli kuitenkin varmasti uupunut ja nälissään pitkän vaelluksen jälkeen. Yukimura ei toki tiennyt, kauan kala oli ollut täällä jemmassa, mutta tuskin kauan, sen verran tuoreelta se näytti ja luulisi jonkun muun eläimen löytäneen kätkön, jos se olisi ollut täällä pitkään. Hän ei ollut mitenkään hyvä tällaisessa, mutta tuskin kalan iskeminen tikun nokkaan oli vaikeaa. No yllättävän vaikeaksi se osoittautui, vaikkei kala enää märkä ollutkaan, niin se luisti silti käsistä, mutta lopulta hän onnistui ja iski tikun maahan nuotion ylle.

Namiko mainitsi oudoista kasveista, jotka ehkä olivat syötäviä. ”Hyvä tietää, että täältä lähistöltä varmaan pitäisi löytyä syötäviä kasveja enemmänkin, niin aamulla voisi yrittää etsiä niitä lisää ennen matkaan lähtemistä.” Yukimura sanoi, sillä nuotiota ei varmaan saisi pidettyä yllä koko yötä, jos he aikoivat nukkua. Namiko kuitenkin kuunteli kiinnostuneena, vaikka Yukimura kertoi aivan yksinkertaisia asioita ihmisistä ja heidän tavoistaan. ”Niin, sinun maailmasi on varmasti kovin erilainen, unohdan välillä, että nämä minulle niin arkiset asiat ovat sinulle täysin uusia ja ihmeellisiä.” Yukimura myönsi, välistä hänellä oli hieman hankaluuksia selittää Namikolle asioita ja vastata tämän kysymyksiin.

MASAMUNE

Poikaset vinkuivat vielä hetken Akanen perään tämän lähtiessä alas ja kohti kylpytiloja. Masamune lähti alakertaan ja käväisi keittiössä, jossa oli vielä hieman sakea jäljellä. No ei hän tässä lapsikaaoksessa voinut paljoa juoda kuitenkaan, mutta nyt hän tarvitsi sakea ja omaa rauhaa. Hän meni olohuoneeseen ja laski poikasten korin matalalle pöydälle ja istui alas ja kaatoi itselleen kupillisen sakea. Sitten hän joi ja yritti saada poikasia nukahtamaan ja sen verran vaiheikas päivä heilläkin oli ollut, että nukahtivat lopulta aika pian. Pitäisi varmaan huomenna puhua Akanen kanssa myös ruuanhankinnasta, koska Sayuri ja Satoru nyt eivät kuuluneet Akanen työnkuvaan, mutta joutuisi tämä heidänkin peräänsä aamusta katsoa, jos Masamunen piti hankkia aamiaista ennen kuin veisi lapset hoitoon. No ehkä sen ehtisi huomennakin järjestelemään, tänään oli saanut järjestellä sen verran montaa asiaa, että loput jäisi huomiseen. Hän nousi ja palasi yläkertaan ja huoneelleen, jossa Sayuri ja Satoru tuhisivat tyytyväisesti ja laski korin maahan oman futoninsa viereen. Vaihdettuaan kevyemmät vaatteet hän kävi lopulta itsekin maata ja yritti saada nukuttua ja olla murehtimatta seuraavaa päivää.

NAMIKO

Namiko hymyili onnellisena Yukimuran huolehtiessa hänen hyvinvoinnistaan.
”Ei minun ole nälkä, söin aamulla paljon kalaa! Sinä olet saanut niin vähän syödäksesi… enkä minä syö, kuin aamuisin”, Namiko sanoi vain pirteästi. Hän ei ollut varma, söivätkö ihmiset useammin, kuin kerran päivässä, mutta vielä hän ei tuntenut itseään kovin nälkäiseksi.
”Minä syön joka aamu niin paljon kalaa, että jaksan koko päivän! Niin muutkin kalat tekevät, mutta osa syö mieluummin hyönteisiä, etenkin pikkuiset kalat. Syövätkö ihmiset sitten usein?”, Namiko kyselikin seuraavaksi uteliaana. Samalla hän katseli aika kummastuneena, kuinka Yukimura taisteli kalaa tikunpäähän, miettien miksi mies niin teki. Se selvisi kuitenkin pian, kun mies sai kalan tikunnokkaan ja asetti sen tulen yläpuolelle. Noinko tulta käytettiin ruuan paistamiseen? Namiko olisi vain heittänyt kalan tuleen ja toivonut parasta, tai ainakin vain roikottanut sitä tulessa ja yrittänyt varoa polttamasta käsiään.

Yukimuran mainitessa, että he voisivat aamulla kerätä syötäviä kasveja mukaan matkalle, Namiko nyökkäsi hymyillen, katsellen edelleen tarkasti kalaa. Hän halusi tietää, mitä sille tapahtuisi!
”Hyvä on, autan mielelläni etsimisessä. Toivottavasti aamulla on taas aurinkoista, jotta kuivuisin nopeasti kalastamisen jälkeen… mutta voin myös uida huomenna, jos kuivumisessa kestää!”, Namiko lupasi hymyillen, vilkaisten Yukimuraan nopeasti siinä välissä, palauttaen katseensa sitten kalaan.
”Niin… minäkin unohdan niin helposti välillä, ettette te ihmiset tee asioita samalla tavalla, kuin minä… ette jaksa uida yhtä kauan, tai voi hengittää veden alla, ettekä syö raakaa kalaa”, nainen sanoi hellä hymy kasvoillaan, katsoen Yukimuraan onnellisena.
”Mutta olen iloinen, että otit minut mukaasi. Haluan oppia ihan kaiken… ja olla kanssasi”, Namiko lisäsi onnellisena. Hän oli niin tavattoman kiintynyt Yukimuraan, käsittämättä sitä oikein kunnolla itsekään. Hänen vaistonsa vain käski häntä pysymään lähellä toista, sillä siinä hänen oli turvallinen ja hyvä olo. Yukimura teki hänet vain niin onnelliseksi pelkästään olemalla olemassa.
”Joten… koska kala on syötävää? Mistä sen tietää?”, Namiko kysyi sitten innoissaan, jatkaen silmät sädehtien: ”Saanko minäkin yrittää seuraavaksi? Näyttää niin jännittävältä.”

YUKIMURA

”Ihan tosi?” Yukimura ällistyi Namikon kertoessa, että söi muutenkin vain aamuisin. Yukimura ei kyllä jaksaisi koko päivää tai saisi syödä kyllä aamupalaksi aikamoisen satsin. ”Ihmiset syövät yleensä ainakin kolme kertaa, aamulla, päivällä ja illalla.” Yukimura sanoi edelleen aika ihmeissään, mutta ehkä Namiko ei keksinyt moista vain siksi, että Yukimura ei jakaisi vähiä ruokia hänen kanssaan.

Yukimura vilkaisi taas Namikosta ulos pimeään, jossa sade jaksoi edelleen ja ulkona jyrähteli edelleen, mutta pahin myrsky taisi olla jo siirtynyt heidän yltään. ”Toivotaan, matkaa on muutenkin helpompi taittaa, kun ei sada ja myrskyä. Mutta ehkä sadekin rauhoittuu aamuun mennessä.” Yukimura sanoi, mutta onneksi Namiko voisi aina uida, jos keli olisi edelleen huono ja sittenhän he saisivat myös tietää, miten herkästi Namiko muuttui takaisin kalaksi ja osaisivat varoa.

Onneksi Yukimura ei ollut ainoa, jolta vahingossa unohtui, että Namiko olikin kala eikä ihmisnainen, Namikolle Yukimura oli yhtä ihmeellinen ja hänellekin oli vaikeaa muistaa, etteivät he toimineet samalla tavalla. ”Se on hyvä kuulla, ettet ole vielä tullut katumapäälle. Minullakin on paljon rauhallisempi olo sinun kanssasi, olisi aika ankeaa istua nyt jossain puun alla sateensuojassa yksikseen.” Yukimura vastasi ja olisi hänelle tietenkin tullut myös ikävä Namikoa, olisi ollut kurja erota heti heidän tavattuaan.

Sitten Yukimura joutui taas kääntymään hämmentyneenä Namikon puoleen ja sitten vilkaisi nuotiolla paistuvaa kalaa ja taas Namikoa. ”Oikeastaan… ei aavistustakaan. Luulen, että valmistan ruokaa nyt ihan ensimmäistä kertaa.” Yukimura naurahti nolona. Hän ei muistanut ainakaan olevansa mikään hyvä kokki ja hiukan hänen vaatteensa ja varusteensa viittasivat siihen, että joku muu oli todennäköisesti ruokkinut hänet. Mutta kuka? Hetken Yukimura tuijotti tuleen ja mietti asiaa. Joku palvelija? Vai oliko hänellä mahdollisesti vaimo? Ei mitään muistikuvaa. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun Namiko intoili jo, että halusi koittaa laittaa seuraavan kalan tikkuun.”Tietenkin, voit laittaa toisen vaikka hetikin.” Yukimura sanoi hymyillen.

SUZU

Kokouksen jälkeen Suzu oli mennyt hetkeksi Kichiyan ja Kasumin luokse käymään. Häntä ei oikein innostanut mennä vain omalle huoneeseen murjottamaan Zukon kanssa. Ja tästä hän tahtoi puhua jonkun kanssa, koska hän oli tajunnut alkaneensa välttelemään Zukon seuraa, koska hänestä tuntui, että oli Zukolle vain ilmaa. Kun hän yritti selittää tätä ystävilleen, Kasumi-chan näytti hiukan vaivaantuneelta ja Ki-chan oli myös hetken vaiti ja pohti asiaa. ”No miksi te sitten olette yhdessä?” Kichiya kysyi. ”No kun en tiedä enää. Alkuun Zuko oli ensimmäinen kehen täällä tutustuin ja kun hänkin on tulentaitaja, en ole ennen tavannut kaltaistani, olen elänyt vain ihmisten keskellä. Se tuntui jotenkin turvalliselta, että maailmassa oli joku samanlainen. Ja kun hän on aika saman ikäinen.” Suzu alkoi miettiä. ”Kun siis totta puhuen en edes tiedä onko meillä ollut mitään suhdetta, vai luuliko Zuko, että olemme kavereita ja minä, että jotain enemmän ja sitten kun Zuko tajusi asian, hän ei kehdannut korjata asiaa. Kun siis… olihan hän kovin miettinyt palaavansa exänsä kanssa yhteen silloin Tulimaassa ja ajatteli, että voisi tehdä Yukimurat ja pitää molemmat.” Suzu jatkoi vaikka ei mielellään muistellut sitä aikaa.

Kasumi lähti keittämään teetä, koska vaikutti siltä, että tämä vierailu venyisi. Suzu huokaisi ja vilkaisi aukinaisesta ikkunasta ulos. ”Rakastatko sinä Zukoa?” Kichiya kysyi ja valitettavasti Suzu joutui miettimään asiaa aika pitkään. ”Minä luulin rakastaneeni. Mutta en enää oikein tiedä. Hän ei oikein halua olla kanssani, tai hänen kanssaan oleminen on tosi vaikeaa. Hän ei… koske minuun ikinä. Nukumme samalla futonilla, mutta se siitä. Ja se taitaa johtua siitä, etten ole oikeasti nainen vaan mies… Hän taitaa aina välillä unohtaa sen ja menee vaikeaksi, kun muistaa, miten asia oikeasti on.” Suzu sanoi ja Kichiya istui hänen viereensä ja halasi häntä. ”Se ei ole sinun vikasi, jos se on Zukolle ongelma, eikä hän kehtaa sanoa sitä sinulle.” Kichiya sanoi. ”Tiedän, mutta silti… siitä tulee sellainen olo, että en kelpaa hänelle sellaisena kuin olen.” Suzu vastasi surkeana ja käänsi lyhdyn valossa kyynelistä kimmeltävät silmänsä Kichiyan tummiin silmiin. ”Anteeksi…” Hän sanoi naurahtaen hermostuneena ja kuivasi silmiään. ”Ei tarvitse pyytää. Zuko on ääliö, eikä ole noiden kyynelten arvoinen.” Kichiya sanoi ja seuraavaksi Suzu hämmentyi, kun tunsi Kichiyan huulet omillaan. Hän ei muistanut, milloin hänestä oli viimeksi edes tuntunut tältä, näin hyvältä ja lämpimältä. Milloin he olivat viimeksi Zukon kanssa edes suudelleet? Tai edes pitäneet toisiaan kädestä? Tämä oli väärin, mutta Suzu ei nyt osannut oikein olla edes pahoillaan siitä, hän vain painautui Ki-chanin lohdulliseen syleilyyn. Kichiya ymmärsi häntä, he olivat samanlaisia. Elivät välitilassa kuulumatta kunnolla mihinkään.